Shroud of Turin Torinon käärinliina -teemanäyttelyn seminaari la 8.4.2017 klo 12-18
Torinon käärinliina -teemanäyttely 27.3.-17.4.2017
LehdistölleYhteystiedot
Shroud of Turin - Main image

Oliko Pyhä Graal Jeesuksen hautaliina?

Juha Hiltunen, 2011

Unohtakaa kuningas Arthurin ritarien etsintäretket. Pankaa syrjään temppeliritarien aarrekätköistä kertovat tarut. Sivuuttakaa ideat Pyhän naiseuden symboleista. Uusimmat tutkimukset Pyhän Graalin mysteeristä johtavat aivan toisaalle. Ja mikä mielenkiintoisinta, edellä mainitut nivoutuvat silti ohuelti yhteen, selittäen sen miksi tästä kertomuksesta kasvoi niinkin monihaarainen historiallinen puu.

Prologi

Pääsiäisenä vuonna 30 suuren kansansuosion saanut ihmeitä tekevä rabbi, Jeesus Nasaretilainen, tuomittiin kuolemaan naulaamalla hänet ristiin Jerusalemin Golgatalla. Hänet haudattiin kaupungin luoteiskolkkaan, muurin taa, ylhäisen Joosef Arimatialaisen uuteen kalliohautaan, käärinliinoissa, jotka samainen neuvosmies oli hankkinut. Kolmantena päivänä hauta todettiin kuitenkin tyhjäksi, vain vainajan käärinliinat olivat jäljellä.  Näin kertovat evankeliumit.

Eräät myöhemmin syntyneet apokryfitekstit ovat täydentäneet kertomusta. Niissä Joosef Arimatialaisen rooli sai lisämerkitystä ja aivan uusia nimettyjä henkilöitä astui tälle historian kuvitteelliselle näyttämölle. Yksi heistä oli sadanpäämies Longinus, joka johti sotilasvartiota Golgatalla ja toimeenpani teloitukset. Hänen kerrottiin puhkaisseen keihäällään Jeesuksen kyljen, mistä nimi Longinus ”Keihäsmies”. Toiset kertomukset toivat tähän yhteyteen myös Maria Magdalenan, joka yhdessä Joosef Arimatialaisen kanssa keräsi astialla talteen Jeesuksen verta.  

” Uuden Jerusalemin ” ryöstö

Bysantin Konstantinopoli oli miljoonaväestöllään maailman suurin kaupunki 1000-luvulla. Se oli Euroopan poliittinen, kaupallinen ja kirkollinen keskus (vaikka Rooma katsoikin sen kilpailijakseen). Sen kirkollinen prestiisi nojasi ennen muuta mittavaan ja vaikuttavaan reliikkikokoelmaan, joita oli vuosisatojen ajan koottu sieltä täältä ja ennen kaikkea Pyhältä maalta. Siellä olivat mm. kaikki tärkeimmät ns. Arma Christi – pyhäinjäännökset eli Jeesuksen käärinliinat, ristinkappaleet, Longinuksen keihäs, naulat ja orjantappurakruunu. Ehtoollismaljakin löytyi, joskaan mitään Pyhän Graaliin tms. viittaavaa sen yhteydessä ei mainita. Koska Jeesukseen assosioituva maallinen jäämistö oli näin erinomaisesti edustettuna Konstantinopolissa, se piti itseoikeutettuna historiallista erikoisasemaa ”Uutena Jerusalemina”. Tämä rooli astui käytäntöön kuitenkin vasta silloin, kun tie oikeaan Jerusalemiin katkaistiin ja alkoivat ristiretket sen vapauttamiseksi.

On historiallinen harhaluulo, että muslimit olisivat ehdoin tahdoin hankaloittaneet kristittyjen elinoloja tai vierailua Pyhällä maalla. Tosiasiassa lähes koko islamilaisen kalifaatin kukoistusaika 600-luvulta 900-luvulle vallitsi ns. ”Kirjan kansojen” eli Lähi-Idän arabien, juutalaisten ja kristittyjen kesken joustava yhteiselo. Poikkeuksen muodostivat ainoastaan yksittäisten hirmuhallitsijoiden vainotoimet, joista ”Islamin Caligula”, fatimidi Al-Hakim lienee kuuluisin. Hän antoi mm. moukaroida Jeesuksen hautakirkon maan tasalle vuonna 1009.  Tämä aikaansai Euroopassa kuohuntaa, mutta kriisi laantui, kun tämän tyrannin seuraaja antoi työläisiä ja rahavaroja Jerusalemin seurakunnalle kunnostustöitä varten. Fatimidihallitsijat em. lukuun ottamatta olivat hyviä ja humaaneja.  Aivan toista maata, kirjaimellisesti, kuin seldzukkiturkkilaiset, jotka ryöstäen ja tappaen rynnistivät Aasian aroilta Lähi-Itään 1000-luvun puolivälissä.  Vuonna 1073 he valtasivat Jerusalemin ja siit’edes kristittyjen pyhiinvaeltajien tie sinne oli katkaistu. Tämä käynnisti ristiretket Pyhälle maalle vähän ajan päästä. Ne kestivät liki kaksi vuosisataa (1096–1291) ja suuren osan tuota aikaa kristityt saivat taistella seldzukkeja vastaan.  Retkiä oli lukuisia ja matkalla Pyhälle Maalle Konstantinopoli toimi tärkeänä varustelu- ja sillanpääasemana.  Sinne myös kerääntyi suuri osa sotasaaliista ja yhä lisää reliikkejä. Kunnes tämä suurkaupunki ryöstettiin.

Konstantinopolin hävitys ja ryöstö vuonna 1204 on yksi historian traagisia ja ironisiakin episodeja. Ryöstäjät eivät olleet seldzukkeja, vaan kristityt tekivät sen ihan itse. Tapahtuma tunnetaan nimittäin myös nimellä 4. ristiretki. Pääasiassa ranskalaisista ja venetsialaisista koostunut Pyhälle maalle matkalla ollut sotajoukko ajautui monien käänteiden myötä avoimeen konfliktiin Konstantinopolin väestön ja poliittisen johdon kanssa, sillä seurauksella että kaupunki piiritettiin, valloitettiin ja ryöstettiin. Suuri osa sen rikkauksista ja reliikeistä hajaantui tässä yhteydessä ympäri Eurooppaa kaupungin vallanneiden ritarien palattua kotiseuduilleen. Kuuluisimmat ja etevimmät ristiretkien ritareista kuuluivat vaikutusvaltaiseen temppeliherrojen järjestöön. Toisin kuin joskus esitetään, heillä ei liene ollut merkittävää osuutta Konstantinopolin ryöstössä, jos kohta monissa muissa aikakauden konflikteissa kylläkin. Heillä oli Pyhällä maalla voimakkaita linnoja, joista viimeinen, Akko, piti muslimeja vastaan puoliaan vuoteen 1291 saakka. Niissä he saattoivat pitää hyvässä turvasäilössä rikkauksia ja jopa pyhiä reliikkejä.   Varallisuutensa vuoksi heillä oli sekä poliittista että taloudellista valtaa, jopa siinä määrin, että se koitui heidän tuhokseen. Kuoliniskun järjestölle antoi Ranskan kuningas Filip IV Kaunis vuonna 1307 vangitsemalla sen johtajat ja takavarikoimalla heidän omaisuutensa. Sitä ennen temppeliritarit olivat luoneet itsestään legendaarisen ja pitkälti salaperäisenkin maineen, jonka romanttinen kukoistus alkoi 1100-luvun jälkipuoliskolla, samoihin aikoihin kun tarinat Pyhästä Graalista nousivat suureen suosioon. 

Pyhän Graalin tyyssijoilla

Kun katselee Länsi-Euroopan maantieteellistä karttaa, havaitsee hetimmiten kuinka Alppien vuorijono kaartuu nykyisen Ranskan Marseillen vaiheilta yli Italian ja edelleen alas Adrian meren länsirannoille. Myös Iberian niemimaa on verraten vuoristoista. Väliin jäävä Ranska on alavaa vain lännessä, mutta tarjoaa luontaisen kulkuväylän maan sisäosiin pitkin Rhône-joen laaksoa Provencen maakunnasta ylöspäin. Tämä laaksoväylä onkin ikiajoista asti toiminut tärkeimpänä reittinä Euroopan sydämeen.  Sitä pitkin kulkivat itämailta länteen jokseenkin kaikki tärkeimmät vaikutteet. Niiden yksi merkittävimpiä ”jälleenjakelukeskuksia” oli aivan Rhônen ylähaaroilla sijainnut Troyesin kaupunki Ranskan Champagnessa.  Juuri tällä seudulla syntyi suuri osa siitä tarinagenrestä, johon Pyhä Graalkin olennaisesti liittyi. Kirjallisuushistorioitsijat osaavat ilmaista jopa varsin tarkoin sen syntyajankohdankin: 1185–1195. Sen merkittävin ideoija oli kirjailija/runoilija Chrétien de Troyes (siis Troyesista), teoksellaan Le Conte del Graal.

Ei ole sattuma, että Länsi-Euroopassa alkoi 1100–luvulla siellä täällä nousta kotoperäistä pyhäinjäännösten ja -paikkojen palvontaa kuin sieniä sateella.  Provencessa nousi kukoistukseen kultti Maria Magdalenan ja hänen siellä väitettyjen jäännöstensä pakeille. Espanjan Santiago de Compostelassa palvottiin pyhää Jaakobia, ja niin edelleen. Tämä johtui osaltaan Konstantinopolin reliikkimonopoista, mutta viime kädessä sille antoi sysäyksen seldzukkivallan aikaansaama porttikielto Pyhälle maalle ja sen palvontapaikoille. Kun ei saanut ehtaa, niin oli tyytyminen korvikkeisiin. Ja kun itse ei päässyt paikalla käymään, oli tyytyminen niiden tarinoihin, jotka pääsivät. Keitä nämä olivat? Pääasiassa sotilaita: ritareita, temppeliherroja jne. He tarinoivat kokemuksistaan ja seikkailuistaan auliille kuulijakunnalle niin hovisalongeissa kuin kapakoissa. Niitä kuiskittiin neitojen korviin, trubaduurit laativat lauluja ja toiset väsäilivät runoja. Näin syntyivät kaikkine lisukkeineen nekin tarinat, jotka kertoivat ihmeellisestä astiasta, joka oli nähty Konstantinopolin pyhäinjäännöskokoelmissa. Chrétien de Troyes sekä kumppanit kuuntelivat niitä intomiellä ja lisäilivät kertomuksiin kirjailijan vapaudella omiaan: Pyhän Graalin taru oli saanut muotonsa. Siihen yhdistettiin kuningas Arthurin tarinoita ja salaperäiset temppeliherrat saivat myyttisen maineensa. Pyhä Graal kristalloitui maljaksi, johon Joosef Arimatialainen kokosi Golgatalla Jeesuksen veren yhdessä Maria Magdalenan kanssa, sen jälkeen kun sadanpäämies Longinus oli puhkaissut Jeesuksen kyljen. Tämä taianomainen ja ylivertaista voimaa sisällään pitävä pyhäinjäännös katosi ajan saatossa, mutta sen löytäjälle oli luvassa kaikki valta maan päällä. 

Minkä Pyhän Graalin väitettiin olevan?

Lienee paikallaan palauttaa mieleen minkälainen käsitekokonaisuus Pyhän Graalin myytti historiallisesti onkaan ollut. Olkoon lähtökohtana sen etymologia eli mistä sana graal on peräisin ja mitä se tarkoittaa. Edetkäämme kuitenkin diakroniaa taaksepäin eli nuoremmista merkityksistä vanhempiin. Toisin kuin moderni feministinen  uskontoantropologia ja populistinen pseudohistoria mm. Dan Brownin suositun Da Vinci – koodi romaanin nojalta on antanut ymmärtää, ajatus Graalista Maria Magdalenan tradition kryptisesti kätkemänä kohtuna on selvästi myöhäisin näistä visioista.  Kyse on oikeastaan modernista tulkinnasta, joka nivoutuu ideologisesti ns. Pyhän naiseuden käsitteeseen, joka nousi esiin feministisessä kirjallisuudessa 1980–luvulla.  Idean yksi tärkeitä markkinoijia on ollut Margaret Starbird, jonka kirja The Woman with the Alabaster Jar: Mary Magdalen and the Holy Grail (1993) inspiroi mm. Dan Brownia.  Näissä yhteyksissä keskiaikainen Pyhän graalin kirjoitustapa sangraal tai sangreal luetaan muodossa Sang Real, jolloin se saa merkityksen ”Kuninkaallinen Veri”, ja mikä näin istuu ideaan pyhästä (Jeesuksen) verilinjasta (Maria Magdalenan) kohdun kautta. Täten tulkittaessa rakennetaan kuitenkin Prokustreen vuodetta eli väännetään tosiasioita kun ne eivät muuten mukaudu haluttuun teoriaan. Ensinnäkään yhtään varhaista dokumenttia ei ole olemassa tukeakseen tällaista lukumuotoa.  Sanapari San Graal eli Pyhä Graal sen sijaan on normi. Thomas Malory on tunnetussa teoksessaan Le Morte d’Arthur (1470) lukenut sen muodossa Sankgreal: The Blessed Blood of Our Lord Jesus Christ ja täsmentää näin ollen perimätiedon, jossa Graalin malja pitää sisällään Jeesuksen verta ”konkreettisesti” eikä symbolisena leimamerkkinä hänen genealogiastaan.  Tähän tulkintaan sisältyy toinenkin merkittävä tradition muokkaus, itse asiassa silmänkääntötemppu, joka on näppärästi syötetty suurelle yleisölle ikään kuin historiallisena faktana. 

Kyse on siitä, että Graalin maljaan on todella keskiajalla yhdistetty Marian kohdun allegoria. Mutta ei Magdalan Marian. On ollut luontevampikin traditionaalinen lähtökohta, nimittäin Maria – Jeesuksen äiti. Itse asiassa samoihin aikoihin kun tarinat Graalista alkoivat laajassa mitassa levitä ympäri Eurooppaa 1200-luvulla, syntyi bysanttilaisen Theotokos (Jumalan synnyttäjä) – käsitteen kautta eräänlainen Vas Spirituale (Pyhä astia) idea, jossa Jumaläidin kohtu yhdistyi Jeesuksen vereen an sich. Epäilemättä tämä olikin eräs Graalin keskeisistä metafyysisistä olemuspuolista, sillä trubaduurit saattoivat ylistää Neitsyt Mariaa ”Maailman Graaliksi”. Samoihin aikoihin sai Kultaisessa legendassa muotonsa Maria Magdalenan tarinaperinne, joka keskittyi Ranskan Provenceen. Mitään suoranaista yhtymäkohtaa sillä ei kuitenkaan ollut Pyhän Graalin kertomusgenreen; vasta moderni idea- ja tosiasiakikkailu on saattanut ne yhteen.

Provencesta kuitenkin lienee peräisin se, mitä sana Graal alun perin on tarkoittanut. Nimittäin provensiaalista tai langue docista, paikallisesta vanhan ranskan murteesta. Huomaamme jälleen kuinka käsitteissä on tapahtunut mielenkiintoinen historiallinen hyppäys tai metamorfoosi.  Tunnetuimmassa muodossaan Graal yhdistetään pyhään maljaan tai pikariin, jota käytetään ehtoollisen sakramentissa. Tämä ei kuitenkaan ollut sen enempää käsitteen kuin sitä tarkoittavan sanan alkuperäinen merkitys. Ei ole suurtakaan väliä sillä mitä parin koulukunnan tulkintamuotoa asiasta käyttää, koska ne johtavat varsin yhtäläiseen määritelmään. Graal on silloin astia, jonka muoto on lattea ja jota käytetään ikään kuin tarjottimena.  Kehitys kulki oletettavasti näin: vanha kreikankielen cratēr ”kraateri” sai latinassa muodon cratale (klassinen)/ gradale (vulgaari), joka tarkoittaa matalaa astiaa. Tämä puolestaan muuntui vanhassa provenseaalissa muotoon grasal, jonka merkitys on mm. tarjoiluastia. 1100-luvulle tultaessa sana luettiin keskiajan ranskassa greil ja anglo-normannien lukutavassa graal. Normannien hallitsema Englanti piti vallassaan laajoja alueita Ranskan maalla vuoteen 1204 saakka, joka merkittävästi lisäsi molempien maiden traditioiden ja kulttuurien sekoittumista. Normandian, Cornwallin ja Walesin alueilta peräisin oleva ikivanha kelttiläinen tarusto yhtyi tähän aikaan keskiajan Ranskan kertomusgenreen. Sieltä olivat peräisin tarinat kuningas Arthurista ja ihmeitä tekevästä astiasta, joka piti noutaa tuonelasta. Nämä kulkivat lännestä Ranskan sisäosiin samoihin aikoihin kun toisenlaiset tarinat liikkuivat Provencesta Rhône-jokea ylöspäin. Ne löysivät toisensa jossakin nykyisen Troyesin kaupungin tietämillä Champagnessa 1100-luvun puolivälissä. Provencessa oli kehittynyt kiertelevien runoja ja sankaritaruja laulavien trubaduurien perinne, joka sai oivan tyyssijan juuri näiltä seuduilta. Useat taitavat kirjailijat olivat haistelleet aivan oikein ajan henkeä ja onnistuivat synnyttämään niistä maailman ensimmäisen bestseller – boomin. Tuon ajan ”Dan Brown” oli troyesilainen sana- ja tietoniekka Chrétien de Troyes. Häntä voidaan oikeutetusti pitää Pyhän Graalin tarinagenren ideallisena isänä. Mutta mitä hän kertookaan ”Graalista”?

Tämän:

(Persival seuraa kulkuetta) ”Sitten kaksi muuta poikaa astui esiin, jotka kuljettivat käsissään hienoimmasta kullasta tehtyjä ja mustaemalisin upotuksin koristeltuja kynttiläjalkoja…Kussakin kynttelikössä paloi vähintäänkin kymmenen kynttilää. Vaalea,  viehättävä ja koreapukeinen tyttö joka kulki poikien mukana, piteli kädessään astiaa [grail ], josta loisti niin kirkas valo, että kaikki kynttilät menettivät hohtonsa kuin kuu ja tähdet auringon noustessa.  Hänen jäljessään asteli toinen tyttö, joka piteli kädessään hopeista vatia. Tuo astia [grail], joka kulki edellä oli tehty puhtaasta ja hienosta kullasta ja siihen oli kiinnitetty monenlaisia jalokiviä, rikkaimpia mitä maa tai meri saattoivat tarjota: ja nuo jotka olivat kiinnitettynä tähän astiaan [grail] ylittivät kaikki muut.”

Chrétien de Troyesin kertomuksessa on huomionarvoista, että sana ’graal’ on kirjoitettu pienellä kirjaimella ja ilman epiteettiä ’Pyhä’. Se on siis ainoastaan erisnimi ilmaisemaan varsin tavanomaista käsitettä [hän käyttää muotoa un graal eikä le graal]. Saattoi olla, että Chrétien halusi kuvailla sitä tarkemminkin kertomuksessaan, mutta kävi niin onnettomasti, että hän kuoli kesken kirjoitustyönsä, vieläpä kohdassa jossa oli odotettavissa piakkoin uusi kohtaaminen ’graalin’ kanssa.  Hänen kertomuksensa keskeytyy todellakin aivan äkisti, vieläpä kesken lauseen ja jättää paljon arvailujen varaan.

Tuon ajan tarinanikkareille hätä ei kuitenkaan ollut tämän näköinen. Toiset nimittäin päättivät jatkaa jännittävän tarinan loppuun. Ensimmäisenä työhön ryhtyi muuan Gautier de Danans ja hän jatkoikin täsmälleen siitä mihin Chrétienin kertomus päättyy. Ja kertoo uudesta kohtaamisesta Graalin kanssa. Hän yhdistää sen kristilliseen mystiikkaan ja nivoo Longinuksen keihään tarun samaan asiayhteyteen vain vajaa kymmenen vuotta Chrétienin kuoleman jälkeen.

Seuraava jatkokertomusten tuottaja oli Menassier, joka syvensi edelleen Graalin kristillisiä ulottuvuuksia. Samoihin aikoihin ilmestyi Robert de Borronin kertomus (n. v. 1200) Joseph of Arimathea, jossa ensimmäistä kertaa eksplisiittisesti yhdistettiin Graal maljaksi, johon Joosef Arimatialainen kokosi Jeesuksen verta tätä haudattaessa ja että se oli samainen malja, jota oli käytetty pyhällä ehtoollisella [Boronille kyseessä oli jo Le Saint Graal eli ”Pyhä Graal”]. Lisäväriä kertomukseen toi edelleen Wolfram von Eschenbach Parzifalissaan (1210), jossa hän esiintoi ensimmäistä kertaa idean temppeliherroista Graalin vartijoina. Viimein ns. Vulgate Cylce (1215–35) kokosi kertomuskokonaisuudesta sen täydellisimmän version minkä jälkipolvet tulivat tuntemaan Pyhän Graalin taruna (sis. mm. kertomukset Estoire del Saint Graal ja Queste del San Graal). Graalin tarun suursuosio hiipui kuitenkin nopeasti ristiretkien ja temppeliherrajärjestön lakkauttamisen jälkeen 1300-luvun puoliväliin mennessä. Se elpyi lyhyeksi aikaa Sir Thomas Maloryn mestarillisen teoksen Le Morte d’Arthur ilmestyttyä 1470, vain vaipuakseen yli parisatavuotiseen unholaan kunnes romantiikan aikakausi nosti sen vielä kerran esiin.

Oikea ”Graal”

Mutta mikä olikaan tuo salaperäinen astia, joka oli nähty Konstantinopolissa? On olemassa useita aikalaisdokumentteja, jotka kertovat Euroopan ylhäisten vierailijoiden (mm. lähettiläiden) käynnistä Konstantinopolin keisarillisen palatsin pyhimmästä pyhimmässä eli Arma Christi – reliikkien kokoelmassa. Niissä on mm. kuvauksia  jalokivin ja jalometallein koristellusta kimaltavassa relikvaariossa (pyhäinjäännöslipas) säilytettävästä sindonesta eli Herran käärinliinasta, johon on salaperäisellä tavalla piirtynyt hänen koko kuvansa. Tämä kangas kuvineen paljastettiin kokonaisuudessaan vain suurten kirkollisten juhlapyhien kuten pääsiäisen aikoihin. Dokumenttien mukaan se tapahtui siten, että astiasta/ lippaasta kohotettiin liinaa vähitellen ikään kuin Kristuksen ylösnousemuksessa. Sitä ympäröivät lukuisa kynttiläloisto ja suitsukkeiden usva.

Sindonologia eli vanhojen hautaliinojen tutkimus on viime vuosina hyvinkin vakuuttavin perustein voinut osoittaa (mm. em. dokumenttien nojalla), että tämä Konstantinopolissa säilytetty loistelias relikvaario konkreettisena astiana ja sen sisältämä käärinliina symbolisena olivat ne historialliset lähteet mistä Pyhän Graalin taru alun perin ammensi ideansa. Tämä käärinliina kulkeutui Konstantinopolin ryöstön jälkeen sotasaaliina ensin Ateenaan, sitten Ranskan Besançoniin ja 1300-luvun puolivälissä Ranskan Lireyhin, minkä jälkeen sen historialliset jäljet veivät Savoijien ruhtinassuvulle, joista tuli Italian hallitsijoita. Vuonna 1578 Savoijit asettivat sen pysyväksi sijaintipaikaksi Pyhän Johannes Kastajan katedraalin pääkaupungissaan Torinossa. Siitä pitäen tämä pyhäinjäännös on tunnettu nimellä Torinon käärinliina.

Voisi pitää kaukaa haetulta ideaa käärinliinasta ”pyhänä astiana” ja tarkoitushakuiselta Prokustreen vuoteen rakentelulta esittää sen nojalta tällainen hypoteesi.  Mutta kun perehtyy huolella keskeisiin sindonologisiin lähteisiin ja vertaa niiden tietoa olemassa olevaan Graal–kirjallisuuteen hämmästyy kuinka hyvin ne sopivatkin keskenään. Tuloksena on kokonaiskuva, joka on historiallisesti loogisin ja yhteneväisin mitä tästä genrestä voidaan esittää. Monet irralliset ja mystiset  elementit löytävät yllättävät mutta ymmärrettävät asiayhteytensä.

Jeesuksen pyhää käärinliinaa, johon oli ”käsin koskematta” piirtynyt hänen vainajakuvansa kaikkine kärsimyksen merkkeineen, näytettiin aikoinaan  äärimmäisen harvoin koko pituuteensa levitettynä. Pääasiassa sitä säilytettiin isossa pyhänjäännöslippaassa tai ”astiassa” eli relikvaariossa. Se ei kuitenkaan ollut kokonaan suljettuna, vaan lähes neljä ja puolimetriä pitkä ja toista metriä leveä hautakangas oli taiten laskostettuna lippaassaan niin, että etuosan rinta- ja kasvokuva jäi näkyviin. Siitäkin eristettiin yleensä kasvo-osa suojakehikon sisään, joka luultavasti peitettiin lasilla. Näin muodostui kuuluisa Mandylion, joka esiintyy bysanttilaisessa ja itämaisessa ikonografiassa 500-luvulta 1200-luvulle tyypillisessä muodossaan, jonka kuva korreloi Torinon käärinliinan kasvokuvan kanssa. Kyseessä lieneekin ollut tuon aikakauden Jeesuskuvien ja ikonografian malli. Lisäksi näissä Mandylioneissa esiintyy usein ristikkokoristelu, joka ympäröi keskellä olevaa kasvokuvaa.  Noel Currer-Briggsin mukaan keskiajalla käytetyssä ranskan kielessä olivat sanat greil ja greille, jotka tarkoittavat ”ristikkoa” tai ”verkkoa”. Ristikko on voitu muodostaa vaikkapa Konstantinus Suuren suosiman Kristus–tunnuksen mukaan; siten, että kreikan Kristusta tarkoittavaa alkukirjainta X (Chi) on kirjoitettu toistoina kuin konekirjoittaessa samaa merkkiä peräkkäin. Kerros kerrokselta niistä muodostuu ristikko: pyhä ristikko eli San Greille/ San Grail.

Käärinliinaa säilytettiin Konstantinopolissa vuosina 944–1204 kuninkaallisissa Boukoleonin ja Blanchernaen palatseissa. Se sattui olemaan viimeksi mainitussa ja tarkemmin sen Theotokos–kappelissa keväällä 1204 kun Konstantinopoli ryöstettiin ja josta se kulkeutui ensin Ateenaan ja sitten Ranskan Burgundiin. Vain vuotta aiemmin oli eräs ritari, Robert de Clari, antanut siitä hyvin tunnusmerkillisen kuvauksen. Siinä eukaristinen liina kohoaa alttarilla astiastaan vähitellen täyteen mittaansa tavalla, jonka voi allegorisesti tunnistaa useista tuon ajan Graal–kohtaamisista. Vulgate Cyclessä on tyypillinen kuvaus, jossa Graalin messuun temppelissä osallistuvat ritarit näkevät alttarilla ”pyhästä maljasta nousevan kämmenistä, jaloista ja vartalostaan verta vuotavan alastoman miehen”.

Mandylion–relikvaario eli Pyhä ristikko lepäsi seremonioiden yhteydessä alttaripöydällä, jota suuret kynttilät turvallisen välimatkan päästä reunustivat ja valaisivat.  Matala astia (kotelo) oli tehty kullasta ja hopeasta ja se oli koristeltu kallisarvoisimmilla jalokivillä. Kynttilöiden loisteessa se säihkyi, samoin kuin siitä nouseva valkea pellavakangas valomerenä, jonka keskellä kohosi kärsivän ja verisen Jeesuksen kokovartalohahmo. Etäältä sitä seuranneet värisivät mykistävän näyn edessä –  muistellakseen vuosienkin kuluttua kotiseudullaan kokemaansa jännittyneen yleisön kuunnellessa heidän kertomustaan. Niin, he kertoivat, tuosta pyhästä ristikkoastiasta (grail/ grille) nousi uskomaton loiste ja valo minkä keskellä itse Kristus näyttäytyi.  Ja siinä oli Hänen vertaan! Ne, jotka sen näkivät, saivat voimaa ja tunsivat itsensä uudistuneiksi. Kaikki tuo tapahtui mahtavassa rikkauksia pursuavassa kaupungissa meren takana kaukana itäisillä mailla. Siellä on suuri palatsilinna, jossa korskeat ritarit vartioivat tätä aarretta. Paikka oli valloittamaton ja sitä suojeli tämä Pyhä Graal. 

Kertomus Graalista on melkein jo kerrottu. Palattakoon kuitenkin eräisiin sen  marginaaleihin, jotka, käärinliinaan identifioidessa, asettuvat nekin mukavasti kohdalleen. Ensinnäkin tapaus Joosef Arimatialainen.

Varhaisin dokumentti, joka mainitsee hänen asiayhteytensä, on ns. Nikodeemuksen evankeliumi, apokryfiteksti, joka laadittiin joskus 300–luvulla ja jota keskiaikaiset kirjoittajat käyttivät lähteenään.  Siinä kerrotaan, kuinka Jerusalemin pappisneuvosto, Sanhedrin, johon Joosef Arimatialainen itsekin kuului, raivostui niin siitä että tämä oli auttanut hautaamaan Jeesuksen vieläpä itse hankkimissaan käärinliinoissa, että vangitutti hänet. Muutaman päivän päästä vankilan seinät kuitenkin kaatuivat Jeesuksen auttaessa Joosefin vapauteen. Tämän kuultuaan neuvosto pelästyi eikä enää uskaltanut kajota häneen.  Myöhemmät apokryfit muokkasivat kertomusta niin, että Joosef sai virua vangittuna liki 40 vuotta, aina juutalaissotaan asti. Sen tiimellyksessä hän pääsi pakenemaan pohjoiseen ehtoollismalja mukanaan, johon oli koonnut hieman Jeesuksen verta. Ja vielä myöhäisemmät tekstit tiesivätkin jo kertoa minne Joosef Arimatialainen näine reliikkeineen matkusti:  Provenceen Etelä-Ranskassa.  Seuraava hyppäys olikin kertomus Joosef Arimatialaisen matkasta hyvin vanhana miehenä Englantiin, jossa hän kätki tämän Graalin maljan perustamansa Glastonburyn luostarikirkon uumeniin.  

Paitsi tämä myöhäinen traditio, jossa Joosef Arimatialainen liitetään pyhään Graaliin, on olemassa toisia apokryfitekstejä, jotka mainitsevat suoraan sen, että hän sai haltuunsa tyhjässä haudassa olevat Jeesuksen käärinliinat. Minne hän ne kuljetti, ei kuitenkaan kerrota. On perusteltua olettaa, että hän otti ne mukaansa kartanoonsa Jerusalemin lounaiskortteleissa, jossa sijaitsivat kaupungin varakkaimpien  asunnot.  Täällä sijaitsi myöskin alkuseurakunnan tukikohta.  Varhainen perimätieto yhdistää Joosef Arimatialaisen ja Sebedeusten poikien (apostolit Johannes ja Jaakob)  asuintalot tälle alueelle liki toisiaan, samoin kuin toisen Jeesusta tukeneen neuvosmiehen, Nikodeemuksen, residenssin. Mitä tämä kertoo?

Ensinnäkin sen, että alkuseurakunnalla oli kaksi hyvin varakasta ja vaikutusvaltaista tukijaa keskellä vihollistensa tyyssijaa. On jokseenkin varmaa, että heidät olisi pakotettu jättämään kaupunki pian Jeesuksen kuoleman jälkeen ilman näitä suojelijoitaan. Sandherin joutui pitkin hampain vain hyväksymään tämän tilanteen. Tämä merkitsi myös sitä, että alkuseurakunnan hallussa olevat Jeesuksen pyhäinjäännökset, kuten käärinliina, saivat olla toistaiseksi rauhassa. Onkin historiallisesti uskottavaa, että se kulkeutui turvaan jonnekin pohjoiseen vasta juutalaissodan sytyttyä, jolloin, eräiden vanhojen lähteiden mukaan, kristityt kuljettivat pyhät esineensä pois kaupungista. Varhainen traditio mainitsee apostoli Johanneksenkin lähteneen vasta tässä vaiheessa pohjoiseen. Niinpä olemassa oleva perimätieto tukee  sitä, että Jeesuksen käärinliina (l. ”Pyhä Graal”) kulkeutui pohjoiseen [mahdollisesti ensin Antiokiaan ja sittemmin Edessaan] kenties Joosef Arimatialaisen tai apostoli Johanneksen hyvässä huomassa, päätyäkseen lopulta Konstantinopoliin ja Eurooppaan.

Entäpä ajatus ”Jeesuksen veren kokoamisesta maljaan”? Juutalainen laki edellytti, että kaikki vainajan veren tahraamat objektit täytyi saastuneina sulkea hautaan. Teloitettujen kohdalla tämä johti joskus toimenpiteisiin, jossa jopa maahan valunut veri koetettiin kerätä talteen. On siten loogista ajatella, että näin meneteltiin Jeesuksenkin kohdalla. Johanneksen evankeliumi kertoo kyljen puhkaisusta vartiosotilaan toimenpiteenä, jossa varmistettiin, että uhri oli todella kuollut ennen ristiltä irrottamista. Haavasta vuosi vettä ja verta, kuten voidaan olettaa kun kidutuksen uhria keihästetään sydänalaan post mortem. Samoin voidaan otaksua sekin, että tätä verta koetettiin ottaa talteen niin paljon kuin mahdollista joko suoraan tai paakkuina maasta. Tähän tarvittiin jotakin kulhoa. Sellaisia oli aina ristien läheisyydessä, koska vartiosotilaat joivat hapanta viiniä runsaina päiväannoksina ja antoivat sitä joskus armeliaisuudesta myös teloitettavilleen. Evankeliumeissa on tästä episodinen todistus.

Kuka kokosi kulhoon Jeesuksen kyljestä valunutta vettä ja verta? Joosef Arimatialainen vai Maria Magdalena?

Molemmat kun mainitaan Graalin tarinoiden versioissa toista tuhatta vuotta myöhemmin. Olipa kyseessä kumpi hyvänsä, ei tuossa tilanteessa tullut kysymykseenkään, etteivätkö he olisi menetelleet juuri niin kuin juutalainen hautaustapa edellytti. Eli jättivät verikulhon muiden esineiden ohella sulkemaansa hautaan. Suurin osa opetuslapsista oli paennut kun Jeesus oli vangittu, valtaosa hänen kannattajistaan oli äärimmäisen pettynyt kun häneen kohdistetut toiveet olivat romahtaneet ristillä eikä juuri kukaan jaksanut uskoa hänen ennustukseensa ylösnousemuksesta kolmantena päivänä. On jälkiviisastelevaa, epärealistista historisointia esittää skenaario ”Jumalan veren” kokoamisesta ”pyhäksi tulevaan astiaan”, koska mitään sellaista ei ollut näkyvissä. Kaikki oli toisin vasta kolmantena päivänä.  

Entäpä ehtoollismalja? Kiirastorstain ateria viineineen nautittiin, niin kuin tiedetään, Yläsalissa, jonka paikka on voitu arkeologisesti yhdistää täsmällisesti samaan rakennukseen, jota tänä päivänäkin kunnioitetaan nimellä Coenaculum ja jonka arkkitehtuuri pääosin on peräisin ristiretkeläisten ajalta. Se toimi Jeesuksen opetuslasten turvapaikkana heti Golgatan tapahtumien jälkeen ja siellä alkuseurakunta säännöllisesti kokoontui tulevien vuosikymmenien aikana. Kulho josta Jeesus jakoi kiirastorstaina ehtoollisviinin jäi mitä luultavimmin tämän seurakunnan käyttöön samassa tarkoituksessa tästäkin eteenpäin. Voisi hyvin ajatella, että se säilyi aluksi eukaristiassa käyttöesineenä ja sittemmin reliikkinä hamaan tulevaisuuteen. Missään tapauksessa sitä ei kuitenkaan pidä yhdistää siihen suttuiseen sotilaan kulhoon, johon Jeesuksen verta koottiin Golgatalla ja joka jätettiin hänen hautaansa. Nämä proosalliset seikat huomioiden vaikuttaakin  koomiselta ajatus, että joku opetuslapsista olisi kaapannut aterian päätyttyä ehtoollismaljan mukanaan Getsemaneen, kantanut sitä yön pikkutunneilla ja toimittanut sen lopulta Golgatalle, missä siihen olisi koottu ristiinnaulitun Jeesuksen verta. Miksi ihmeessä? Molemmat yhdistyivät kuitenkin myöhemmissä tarinoissa eriskummallisella tavalla, jolla ei ole kerrassaan mitään uskontoantropologisia tai historiallisia perusteita. Toinen oli puhtaasti viiniastia, josta nautittiin eukaristisena allegoriana Vapahtajan verta, ja toinen epäpyhä malja, jonka saastuttava oikea veri tuli haudata vainajan kera. Kumpainenkin oli mitä todennäköisimmin vielä hyvin arkinen puusta tai savesta valmistettu kulho, eli erittäin kaukana niistä visioista, joita myöhempi kerronta on halunnut niihin yhdistää.  Myöskin pyhän ehtoollisen pöytä ja sen äärellä läsnä olevat 13 (Jeesus ja 12 opetuslasta) henkilöä löysivät keskiaikaisessa legendaperinteessä rinnastuksen osana Graal–genreä. Tämä ilmeni symboliikassa, joka kuvasti kuningas Arthuria ja hänen pyöreän pöydän ritareitaan. Assosiaatio oli genren varhaisimmissa versioissa eksplisiittinen: Arthur (=Jeesus) + 12 ritaria (=opetuslapset) pöydän äärellä.  Jeesus vihki opetuslapsensa tämän pöydän äärellä lähetystehtäväänsä, matkalle ja löytöretkelle. Samoin teki kuningas Arthur: hän lähetti ritarinsa pyöreän pöydän ääreltä etsimään Pyhää Graalia.  

Graalin etsintäretket olivat keskeinen osa tätä suurta myyttiä. Niissä toistuu usein pitkällinen merimatka itään, jossa onnekkaimmat voivat Graalin linnassa ja temppelissä saada nähdäkseen tämän etsintänsä kohteen. Suuret ristiretket kulkivat lännestä itään. Niiden merkittävin sillanpääasema sijaitsi Konstantinopolissa. Sinne ei menty juurikaan maareittejä myöten, vaan Ranskasta Välimeren yli Korsikan ja Sardinian sekä Italian saappaankärjen ja Sisilian välisten salmien kautta kohden Kreikkaa ja Aigeian merta. Kuvaukset Graalin temppelistä kupoleineen ja holvikaarineen muistuttavat bysanttilaista arkkitehtuuria mm. Hagia Sofiaan soveltaen. Graalin messu oli kuin ortodoksinen eukaristia, jossa Jeesuksen läsnäolo koettiin konkreettisena ja parantavana. Aivan erityinen voima oli Hänen verellään, joka oli tässä ”Graalin maljassa” ja joka oli hänen kärsimyksensä symboli. Messun kokijat näkivät kirjaimellisesti kuinka ”mysteeri kokonaan paljastuu”.  Se näytti näin olleen tie ”valaistukseen”. 

Se mitä Konstantinopolissa todellisuudessa nähtiin, oli nykyisin Torinon käärinliinana tunnettu reliikki relikvaariossaan.  Se on astia, johon Jeesuksen ja ylösnousseen Jumalan veri oli vuotanut ja jossa sen ruumiskuva kertoo konkreettisesti eukaristian keskeisimmät indiisit: ”tämä on minun ruumiini ja tämä on minun vereni”. Se oli ja on historian sekä mystiikan tuntema ikiaikainen Pyhä Graal. Vasta meidän aikamme gnosis on kyennyt paljastamaan sen salaisuuden. Etsintämme on päättynyt, mutta valaistukseemme on yhä kosolti matkaa.

Kirjallisuutta

Baigent, Michael & Leigh, Richard & Lincoln, Henry: Pyhä Veri,  Pyhä Graal. Bazar, Helsinki (1982) 2005.  

de Boer, Esther: The Mary Magdalene Cover-Up. t & t clark, New York 2007.

Brown, Dan: Da Vinci – koodi. WSOY, Helsinki (2003) 2004.

Burstein, Dan: Koodin salaisuudet. Bazar, Helsinki (2004) 2005.

Chambers, E.K.: Arthur of Britain. Sigwick & Jackson, Ltd., London 1927.

Currer-Briggs, Noel: The Shroud and the Grail. Weidenfeld and Nicholson, Ltd., London 1987. 

Currer-Briggs, Noel: Shroud Mafia. The Book Guild Ltd., Sussex 1995.

Dixon-Kennedy, Mike: Heroes of the Round Table. Blandford, London 1997.

Gardner, Laurence: Bloodline of the Holy Grail. Element, London (1996) 2002.

Gardner, Laurence: Maria Magdaleenan arvoitus. Bazar, Helsinki (2005) 2006 .

Godwin, Malcolm: The Holy Grail. Bloomsbury Publishing, Ltd., London 1994.

Henrikson, Alf & Törngren, Disa & Hansson, Lars: Suuri tarukirja. Koko Kansan Kirjakerho, Helsinki 1983.

Hiltunen, Juha: Valokuva Jeesuksesta? Torinon käärinliina historian, tieteen ja Uuden testamentin valossa. Kirjapaja Oy, Helsinki 2009.

Matthews, John: Graalin myytti. Thames & Hudson Ltd., London (1981) 2006.

Matthews, John: King Arthur and the Grail Quest. Blandford, London 1995.

Matthews, John & Stewart, Bob: Warriors of Arthur. Blandford Press, London 1987.

Phillips, Graham & Keatman, Martin: King Arthur. The True Story. Arrow, London 1992.