Shroud of Turin Torinon käärinliina -teemanäyttelyn seminaari la 8.4.2017 klo 12-18
Torinon käärinliina -teemanäyttely 27.3.-17.4.2017
LehdistölleYhteystiedot
Shroud of Turin - Main image

Historialliset väärennökset

Juha Hiltunen, 2011

Historialliset väärennökset ovat hyvin kiehtova tutkimuskohde. Niiden kirjo on valtava ja kattaa lähes koko inhimillisen käyttäytymisen skaalan. Yksittäisistä väärennöksistä on kirjoitettu runsain määrin, mutta aihepiirin kokonaisvaltaisia katsauksia taas on tehty huomattavasti vähemmän. On olemassa koko joukko erilaisia kokoomateoksia, joissa on runsaanlaisesti esimerkkejä erilaisista historiallisista väärennöksistä, mutta varsinaisia analysoivia tutkimuksia ei ole olemassa kovinkaan paljon. Omat intressini tähän tematiikkaan heräsivät parikymmentä vuotta sitten Juhani Sarsilan mainiosta teoksesta Historian väärennöksiä ja väärentämisen historiaa (Otava 1988). Tosiasiassa aihepiiri alkoi kiinnostamaan niin paljon, että toteutin yliopistollisen pro gradu – työni (1993) ja väitöskirjani (1999) suurelta osin syventymällä historiallisen väärentämisen vertailuun, metodologiaan ja motiivitaustoihin. Kaikki tämä kulminoitui sittemmin ehkäpä kaikkein haasteellisimmassa väitetyssä historiallisen väärentämisen tapauksessa ja siitä kirjoittamassani kirjassa Valokuva Jeesuksesta? Torinon käärinliina tieteen, historian ja Uuden Testamentin valossa (Kirjapaja 2009).

Väärennöstutkija kohtaa usein närää ja ilkeääkin kritiikkiä milloin jokin emotionaalisesti, kulttuurihistoriallisesti tai poliittisesti merkittäväksi koettu tapaus osoitetaan epäaidoksi. Tunne muistuttaa vähän samaa kuin luotettavaksi koettu ystävä pettää. Reaktio on hyvin ymmärrettävä ja se korostuu, jos tutkija itse tutkimustyönsä kautta kohtaa totuuden kylmän suihkun silloin kun tapaus on hänelle henkilökohtaisesti tärkeä. Minulla on tällainen kokemus ja olen hyvin kiitollinen, että olen selviytynyt siitä kunnialla ja vain vähäisin naarmuin. Voisin verrata sitä tulikasteeseen taistelussa, josta selviytyminen vahvistaa tehtävään antautumista jatkossa niin hyvin ja objektiivisesti kuin mahdollista. Tämä tapaus liittyy intiaaneihin, joka on poikavuosilta alkanut harrastus ja varsinainen elämäntyöni. Oulun yliopiston Amerikan alkuperäiskulttuurien dosenttina minulla on tämän työsaran ammatillinen ekspertiisi ja ikäni monikulttuuriseen antropologiseen kenttään perehtyneenä myös laajan vertailevan näkökulman kokemus. Kerron siis lyhyesti, mikä tämä henkilökohtainen tulikasteeni historiallisten väärennösten tutkijana oli.

1970-luvulla nousi kansainväliseen julkisuuteen upea, syvällinen ja tunteita herättävä teksti, joka tunnetaan intiaanipäällikkö Seattlen puheena. Meillä Suomessa sen tulkitsi näyttelijä Per Olof Siren televisio-ohjelmassa Veljemme virta, äitimme maa, joka esitettiin useita kertoja 1980-luvulla. Luonnonsuojelujärjestöt käyttivät sitä kaikkialla suoranaisena ohjelmajulistuksenaan ja lukuisat muutkin yhteisöt siteerasivat sitä ja sen kappaleita julkisesti milloin missäkin yhteydessä. Niin minäkin luennoillani. Ja olin yhtä haltioitunut kuin kaikki muutkin sen kaunopuheisesta ja viisaasta sanomasta. Ikävä vain, että se oli sepitetty väärennös. Aloin epäillä yhtä ja toista sen viestissä pitkin 1980-lukua ja tutkia sen synnyn taustoja. Näin tekivät monet muutkin asiantuntijat toisistaan riippumatta siellä täällä. Alkoi ilmestyä kriittisiä artikkeleita ja itsekin ryhdyin kirjoittamaan niitä. 1989 ja 1990 annoin useita haastatteluja lehdissä ja radiossa, niin että asia nousi julkisuuteen. Piirtäjä Kari Suomalainen otti hauskasti tähän kantaa eräässä Helsingin Sanomien pilapiirroksessaan keväällä 1990. Sitten kirjoitin aiheesta kirjan Päällikkö Seattle. Hänen aikansa ja puheensa: aitouskysymysten kriittistä tarkastelua (Naantali 1991). Mutta mistä väärennöksessä sitten oli kyse?

Intiaanipäällikkö Seattle on oikeasti ollut olemassa (1786 – 1866) duwamish-suquamish heimosta, jotka kuuluvat ns. luoteisrannikon intiaaneihin nykyisessä Washingtonin osavaltiossa. Ja hän on oikeasti pitänyt hienon ja syvällisen puheen, joka on tallennettu muistiin. Tätä alkuperäistä puhetta on muokattu 1970-luvulla tarkoitushakuiseksi manifestiksi, jonka rakenne ja sisältö vain löyhästi korreloi originaalin kanssa. Lisäksi väärennöstekstiin on interpoloitu runsaasti sellaista, mitä intiaanipäällikkö ei koskaan sanonut. Tällaista on ollut mm. kristillis-sävytteinen sanoma (väärennöstekstin tilaajana oli babtistinen ryhmä) ja ennen kaikkea sen luonnonsuojeluviesti ja ideologia. Tästä käykin selväksi miksi teksti laadittiin: sen oli tarkoitus toimia maailmanlaajuisena äänitorvena luonnonsuojeluideologialle ja kritisoida kärjekkäästi länsimaisen kulttuurin piittaamattomuutta ympäristöstä. Samalla se oli alkuperäiskansojen viisautta opettava viesti modernille yhteiskunnalle. Intiaaneista tehtiin sen myötä ihanteellinen esimerkki siitä, miten luontoa tuli kohdella ja kunnioittaa. Toisin sanoen, vanha jalon villin idea nostettiin puheen siivellä maailmanlaajuiseksi esikuvaksi. Ikävä vain, että tämäkin myytti on vain sepitettyä tarua. Viime vuosikymmenien arkeologinen ja antropologinen tutkimus on kumonnut tämänkin käsityskuvan. Alkuperäiskansat osasivat ja osaavat riistää luontoa joskus yhtä häikäilemättömästi kuin meidänkin yhteiskuntamme.

Arvata saattaa, että sain kohdata eräiltä luonnonsuojelupiireiltä kärkevää palautetta nostettuani väärennöstutkimukseni Seattlen puheesta julkisuuteen. Vuosien varrella ne jäivät ja samoin tämän väärennetyn puheen julkinen esittäminen. Suuri yleisö omaksui vähitellen tiedon intiaanipäällikön  puheesta väärennöksenä. Muistan kuitenkin myös omakohtaisesti ne tuntemukset, kun pettyneenä jouduin toteamaan, että suurin osa tästä hienosta tekstistä ja sanomasta olikin sumutetta. Olisin niin tahtonut, että nuo kaunopuheiset, kenties yhdet upeimmat koskaan lausutut sanat, olisivat tuleet tämän intiaanipäällikön suusta! Ikäni pikkupojasta saakka intiaanien puheita ihailleena tunsin valtavaa pettymystä. Tutkijan täytyy voida sivuuttaa tällaiset tunteet ja aivan erityisesti silloin kun kyseessä on mahdollinen historiallinen väärennös. Siinäpä piileekin tämän tutkimustyön suurin haaste ja löytäjän ilo: koskaan ei varmuudella tiedä mihin suuntaan vaakakuppi kallistuu. On olemassa lukuisia esimerkkejä siitä, että varmaksi väärennökseksi väitetty teos osoittautuukin myöhemmin aidoksi, niin kuin aidoksi väitetyt paljastuvat tarkemmissa tutkimuksissa väärennöksiksi. Sarsilan historiallisia väärennöksiä analysoiva kirja ja sittemmin oma tutkimukseni intiaanipäällikkö Seattlen puheesta teki minusta tälle tutkimuskentälle intohimoisesti omistautuvan työmyyrän.

Kuinka temppu tehdään?

Englanninkielinen väärennöksiä ja huijauksia kuvaava sanasto on varsin runsas ja monipuolinen: fraud, forgery, hoax, fake, falsification, bogus, scam, swindle, bluff ja humbug.  Näistä kuitenkin lähinnä forgery ja hoax käytetään historiallisista väärennöksistä puhuttaessa. Väärennöksen määrittely on periaatteessa hyvin yksinkertaista. Kyseessä voi olla täysin tekaistu tuote alusta loppuun tai vain vähän stilisoitu. Näiden välillä tapahtuu yleensä joko poistoja tai lisäyksiä tarpeen mukaan tai niitä molempia mikäli pakkaa tahdotaan sekoittaa oikein kunnolla. Asiaankuulumattomista lisäyksistä käytetään nimeä interpolaatio ja poistoista vaikkapa radeeraus. ”Väärennös on aina valhe, mutta valhe ei ole aina väärennös”, kirjoittaa Sarsila.

Se kuinka väärennös tehdään riippuu pitkälti viitekehyksestä ja siksi erilainen historiallisten väärennösten kategorisointi on paikallaan. Voidaan samalla sanoa, että jotakuinkin kaikki väärennökset ovat periaatteessa historiallisia, sillä ne on tekemällä tehty vastaamaan ennen muuta oman aikansa sosiaalisia ja henkilökohtaisia tarpeita. Niinpä väärennös on aina myös oivallinen aikakautensa sosiokulttuurinen heijastin. Eräs huomattava väärennösten kategoria on kuitenkin suljettava pois tämän käsittelyn temaattisista puitteista, nimittäin sodankäyntiin ja siihen nivoutuviin ideologioihin liittyvät tapaukset. Tähän on olemassa yksi selkeä peruste: sodankäynti ja kaikki siihen liittyvä rakentuu hyvin pitkälti valhe-aseen valjastamiseen propagandakäyttöön missä ikinä vain mahdollista. Tämä ilmenee jo sananparressakin: sodan ensimmäinen uhri on aina totuus. Myös monisärmäinen moderni mainos-,  markkina-, viihde- ja massamediamaailma (kuten internet) tarkoitushakuisine epätotuuksineen on syytä rajata käsittelymme ulkopuolelle. Yhtä lailla rikos- ja oikeustapauksiin liittyvä väärentäminen on katsottava luonteeltaan sellaiseksi, ettei sen kategorisointi tähän yhteyteen ole mielekästä. Kun vielä rajaamme ulkopuolelle urheilun, liike-elämän ja seksuaalisuuden mittavan   keinottelujen taistelukentän, saamme kootuksi verraten yhteneväisen kuvan siitä mitä historiallisilla väärennöksillä yleisestiottaen tarkoitetaan.

Yksinkertaistettuna historialliset väärennökset voidaan luokitella seuraaviin pääryhmiin:

  1. Dokumenttiväärennökset

Historiallinen dokumentti ei ole ainoastaan kirjallinen tuote, vaan myös vaikkapa taide-esine  ja artefakti. Kuuluisia esimerkkejä tämän kategorian piiristä ovat mm. Hitlerin päiväkirjat, intiaanipäällikkö Seattlen puhe, keisari Konstantinuksen lahjakirja, Mormonien kirja, piispa Pierre d'Arcisin muistio, Psalmanazarin matkakirjat, Thomas Chattertonin kirjoitukset, Ossianin laulu – runoelma, Siionin vanhinten asiakirjat, minolaiset miniatyyrijumalatar – patsaat, Ican kivet Perussa, muinaisten valtakuntien manipuloidut hallitsijaluettelot, väärennetyt genealogiat, romantisoidut suurmiesten elämäntarinat, Siionin luostari – seura, Kolumbuksen varalokikirjat, Onomakrituksen oraakkelit, Voynich – käsikirjoitus ym. Erilaiset dokumenttiväärennökset ovat historiallisen väärennöstehtailun ensisijainen kategoria ja siksi esimerkkitapaukset ovat lähes loppumattomat.

  1. Paleoväärennökset

Tähän ryhmään voidaan katsoa kuuluvaksi erilaiset paleontologiset ja arkeologiset jäänteet ja esineet sekä reliikit. Tunnettuja esimerkkejä tämän pääryhmän tapauksista ovat mm. Cardiffin jättiläinen, kuningas Arthurin hauta Glastonburyssa, keskiaikaiset fraus pia – reliikit,  Piltdownin – ihminen, Maria Magdalenan luut Ranskassa, MU-manner – arkeologia, muinaiset esikolumbiaaniset  Amerikan ”valkoiset” löytäjät ym. Tähän ryhmään on usein luettu myös Vinlandin kartta ja Kensingtonin riimukivi, mutta jotka uusimpien tutkimusten mukaan saattavat kuitenkin olla aidot. Samoin kuuluisa Torinon käärinliina on totuttu liittämään tähän kategoriaan – ja minne se nykytiedon mukaan ei siis kuulu.  

  1. Rajatiedolliset ja rajatieteelliset väärennökset

Nämä kattavat laajan joukon erilaisia ilmiöitä, menetelmiä ja tapauksia, jotka ovat epätavallisia, yliluonnollisia ja mystisiä. Tunnettuja ovat mm. erilaiset UFO-huijaukset, meedio-huijaukset, Carlos Castañedan kirjat, Loch Ness – mysteeri, Harry Houdinin temput, kristallikallot, hurmosliikkeiden ”Messiaat”, Paavi Joan, tiibetiläisen Lobsang Rampan kertomukset, James Randin temput, filippiiniläinen tasaday-heimo, Elvis lives – ilmiöt, useat salaliittoteoriat, scientologia – huijaukset ym. 

Väärentämisen menetelmistä voitaisiin vielä eritellä muutamia usein esiintyviä käytänteitä kuten anakronismit (ajallisen viitekehyksen muuntelu), translokalisaatiot (tapahtumapaikan irrottaminen alkuperäisestä kontekstistaan; esim. Seattlen puhe: alkuperäinen luoteisrannikon intiaanien kulttuuriympäristö muunnetaan stereotyyppiseen tasankointiaanien maisemaan), auktoriteettien hyväksikäyttö (viljava menetelmä, missä tunnettu nimi valjastetaan väärin perustein auktorisoimaan ”tekstiä”; esimerkiksi intiaanipäällikkö Seattle), plagiointi (tunnettu auktoriteetti unohdetaan ja teksti laitetaan omiin nimiin), rationalisoiva historisointi (esimerkkinä muinaisten tekstien uudelleentulkinta, demytologisointi ja ”järkiperäistäminen”, minkä seurauksena dokumentti muokataan uudelleen), restrukturointi (teksti rakennetaan alkuperäisaineistoa ja interpoloitua materiaalia yhdistellen uudelleen; esim. intiaanipäällikkö Seattlen puhe) ja tosiasia-aineiston sekottaminen (faktan ja fiktion sopiva sekoittelu on suurelle yleisölle suunnatun disinformaation klassinen metodi, ja sitä käytetäänkin hyvin paljon propagandassa, stereotypioissa, pseudotieteessä ja mainonnassa).

Historiallisten väärennösten tutkiminen on monitieteellistä työtä. Se on myös kiehtovaa salapoliisin ja rikospoliisin työtä. Keskiössä on aina etsiä ja saada kiinni tekijä. Tutkija kulkee kentällä ja ”rikospaikoilla” haistelemassa todisteita, etsii johtolankoja, kääntelee kiviä. Sitten hän vie todisteet tutkimuspöydälle ja laboratorioon, missä mikroskooppien ja tietokoneiden avulla analysoidaan viimeinenkin tiedonsiru mikä on onnistuttu kokoamaan. Tämän jälkeen hän kirjoittaa tutkimusraportin ja astelee oikeussaliin tuomarin viitta harteillaan. Vielä kerran hän kertaa kaikki, kuuntelee syyttäjä- ja puolustusosapuolten näkökannat ja antaa sitten tuomionsa. Vaihtoehtoja on tavallisesti vain nämä kaksi: väärennös, mistä joutuu edesvastuuseen, tai aitous, mistä saa vapauttavan tuomion.

Se, että tekijä saataisiin kiikkiin, vaatii mm. ihmispsykologian tuntemusta ja tässä tullaan historiallisen väärentämisen keskeisimpään kysymykseen eli motiiveihin.

Mikä panee petkuttamaan?

Useimmilla väärennöksillä on olemassa jonkinlainen sosiaalinen tilaus. Toisin sanoen, väärentäjä on aistinut sosiopoliittisen ilmapiirin julkisia tai pinnan alla piileviä tarpeita ja vastaa potentiaaliseen kysyntään ikään kuin uutta tuotetta markkinoiva kauppias. Motiivit vastata tähän tilaukseen ovat moninaiset. Intiaanipäällikkö Seattlen puhe on tässäkin oiva esimerkki. Sen julkitulo 1970-luvun alussa voimakkaasti nousevan ympäristönsuojeluaatteen ja markkinataloutta kohtaan osoitetun kritiikin aallonharjalla oli ajoituksellisesti täydellinen. Paleontologisia väärennöksiä alettiin tehdä aikana, jolloin fyysinen antropologia ja esihistorian tutkimus yhdistyneenä ihmisen alkuperän selvitystyöhön oli nousemassa yleisön tietoisuuteen. Raamatun maiden arkeologia on edistynyt huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Merkittäviä löytöjä tehdään jatkuvasti. Missä on kultaa, on aina kaksinverroin dubleeta ja katinkultaa; niinpä Israelin muinaistutkimusviraston suurin ongelma tänä päivänä on raamatullisen esineistön yhä kasvavat väärennösmarkkinat. Ironista onkin, että sen volyymia ja kontekstia voidaan rinnastaa keskiaikaiseen reliikkitehtailuun.

Samoin kuin väärentämisen menetelmät ja tyyppiluokitus, voidaan motiivit myöskin ryhmitellä. Nämäkin saadaan mahdutettua kolmeen pääluokkaan, joissa noudatan pääpiirteissään Juhani Sarsilan (1988) jaotusta.

  1. Ideologiset motiivit

a) poliittiset

Esimerkkejä: Onomakrituksen oraakkelit, Siionin vanhinten asiakirjat, muinaisten valtakuntien manipuloidut hallitsijaluettelot ja väärennetyt genealogiat.

b) uskonnolliset

Esimerkkejä: Konstantinuksen lahjakirja (myös poliittinen kategoria), Mormonin kirja, piispa Pierre d'Arcisin muistio, Lobsang Rampa kertomukset, hurmosliikkeiden ”Messiaat”, scientologia-huijaukset ja keskiaikaiset fraus pia – reliikit.

c) kulttuuripatrioottiset

Esimerkkejä: Ossianin laulu – runoelma, Wenceslaus Hankan Böömin historia ja kuningas Arthurin hauta Glastonburyssa.

d) ekologiset

Esimerkkejä: Intiaanipäällikkö Seattlen puhe.

2. Taloudelliset motiivit

Esimerkkejä: Hitlerin päiväkirjat, Vrain Lucasin kirjeet, maalaustaideväärennökset, Maria Magdalenan luut Ranskassa (pyhiinvaeltajien ja näiden rahojen houkuttamiseksi), James Randin temput, scientologia-huijaukset, meedio-huijaukset, nykyaikaiset Raamatun maiden arkeologiset väärennökset ja Loch Ness – mysteeri (turismin houkutus).

  1. Psykologiset motiivit

a) pilailu ja sensaation tavoittelu

Esimerkkejä: Cardiffin jättiläinen, Piltdownin ihminen, filippiiniläinen tasaday-heimo, Elvis lives – ilmiöt, Paavi Joan ja Harry Houdinin temput.

Tähän ryhmään kuuluvat myös erilaiset ilkeämielisyydestä, kateudesta ja kostamistarpeesta kumpuavat väärentelyn motiivit, jotka osittain ulottuvat myös alla olevan 'päiväuneksinnan' ja hyväksymisen tarpeen  tapausjoukkoon. Etenkin tieteellisen väärentämisen kenttä on täynnään tapauksia, joissa ansioita kaunistellaan sumeilemetta, plagioidaan itseään etevämpiä ja tuotetaan väärennetyin perustein opinnäytteitä. Yhtälailla kilpailijoita pyritään sumuttamaan ja saattamaan naurunalaiseksi tekaisemalla houkuttelevan tuntuisia väärennöksiä.

b) 'päiväuneksinta' ja hyväksynnän tarve

Esimerkkejä: Psalmanazarin matkakirjat, Carlos Castañedan kirjat, Thomas Chattertonin kirjoitukset, Ican kivet Perussa, MU – manner – arkeologia, Siionin luostari – seura, useat salaliittoteoriat, muinaiset esikolumbiaaniset Amerikan ”valkoiset” löytäjät ja Mormonin kirja.

Carlos Castañedan suositut kirjat (Matka Ixtlaniin ym. 1970-luvulla) ovat esimerkki tieteellisestä väärentämisestä ja hyväksynnän tarpeesta. Castañeda opiskeli antropologiaa Kalifornian yliopistossa, mistä hänelle myönnettiin tohtorin arvo em. Matka Ixtlaniin kirjasta. Hänen kenttätyömatkansa yaqui-intiaanien pariin ja konsultointi shamaani Don Juanin kanssa ovat kuitenkin kriitikoiden mukaan suurelta osin fiktiota, joten em. oppiarvo oli vailla tieteellisiä perusteita. Epäilykset hänen työnsä antropologisista faktoista on niin ikään kyseenalaistettu, koska ne eivät useilta osiltaan täsmää yaqui-intiaanien kulttuurista tunnettujen tosiasioiden kanssa. Luin itsekin aikoinaan hänen kirjojaan ja olin niiden sisällöstä ja sanomasta vaikuttunut. Näen kuitenkin niiden voimakkaan vetovoiman nimenomaan 1970-luvun sosiokulttuurista taustaa vasten, jolloin oli   olemassa tilaus alkuperäiskulttuurien esoteerisen viisauden markkinoinnille protestina valkoisen riistoyhteiskunnan arvoja kohtaan. Castañedan kirjat vastasivat tähän tarpeeseen yhtä väkevästi kuin intiaanipäällikkö Seattlen puhe.

c) motiivikonflikti ja lemmikkiteorioiden puolustus

Esimerkkejä: Erich von Dänikenin ”muinaiset astronautit”, UFO-huijaukset, Elvis lives – ilmiöt, minolaiset miniatyyrijumalatar – patsaat (feministinen teoria Pyhästä naiseudesta) ja romantisoidut suurmiesten elämänkerrat.

Väärentämisen psykologisissa motiiveissa on runsaasti esimerkkejä erilaisten pseudotieteiden alalta.

Niissä korostuvat kaikki nämä tekijät: sensaation tavoittelu, hyväksynnän (suosion) tarve, faktuaalisuudesta irtaantunut ”päiväuneksinta” ja valittujen lemmikkiteorioiden puolustus. Motiivikonflikti muodostuu vallitsevan käsityskannan ja sen tieteellisen leväperäisyyden välille, missä lemmikkiteoriaa usein ajetaan niin kuin ”käärmettä pyssyyn”. Monet näistä väärentäjistä ovat idealleen täysin omistautuneita haaveilijoita, jotka näkevät tarkoitushakuisesti sitä mitä haluavatkin,  sulkevat sumeilematta sen kanssa ristiriitaisen evidenssin ja luovat tarvittaessa lisätodisteita vanhan jesuiittaperiaatteen mukaan: tarkoitus pyhittää keinot.

Historiallisten väärennösten tutkimisen yksi keskeisiä tavoitteita on saada tekijä tunnistetuksi ja kiikkiin. Tämä edellyttää hyvin moniulotteista sukellusta koko siihen kulttuurimaailmaan mitä hän edustaa. On perehdyttävä vertaillen hänen muuhunkin tuotantoonsa, etsittävä merkkejä joko patologisesta petkuttajasta, satunnaisesta tarkoitushakuisesta manipuloinnista tai kenties yksittäisestä tapauksesta tekijän elämässä. Viimeksi manittu mahdollisuus ei ole kovin todennäköinen silloin kun kyseessä on tuottelias kirjoittaja, ja joutuukin kysymään miksi ainutkertainen poikkeama kaidalta tieltä on tehty. Tällöin voikin olla kyse ulkopuolisesta tilaustyöstä korkein panoksin ja pakottein, missä eteväksi tiedetty toimija saadaan toteuttamaan väärennös. Ideologisen väärentelyn ja propagandan kentällä on runsaasti esimerkkejä tästä.   Toisessa ääripäässä ovat etevät, mutta systemaattisesti väärennetteyjä tekstejä/taidetta laativat tekijät. Historiassa tunnettuja ovat mm. ranskalainen 1800-luvulla elänyt Vrain Lucas, joka omisti  lähes koko elämänsä eri oppineiden nimiin laadittujen tieteellis-sävyisten kirjeiden kirjoitteluun. Muita vastaavia henkilöitä ovat olleet mm. Thomas Chatterton (1700-luvulla), Van Meegeren (1600-luvulla elänyt alankomaalainen maalari, joka tuotti järjestelmällisesti väärennöksiä) ja  Pierre Plantard (1920 – 2000), joka oli ranskalainen itseoppinut toimittaja ja piirtäjä, joka tuli tunnetuksi Da Vinci – koodin ja Pyhä Veri, Pyhä Graal – kirjojen taustalta. Hän sepitteli näissä kirjoissa käytettyjen Siionin luostari – salaseuran ja merovingien sukulinjojen ”historialliset” rakenteet. Viimeksi mainittu on hyvä esimerkki oman aikamme suuren yleisön valmistaumattomuudesta ja kyvyttömyydestä tunnistaa disinformaatiota, vaikka käsillä ovat periaatteessa kaikki informaatioteknologiset välineet tarkistaa ja analysoida sen pätevyyttä myös ilman akateemista loppututkintoa. Erityisen selvästi tämä ongelma ilmenee historiallisen ja uskonnollisen tiedon välittämisessä ja sen oikeellisuuden arvioinnissa. Tämä johtuu suurelta osin laajenevasta uuslukutaidottomuudesta mitä tulee esimerkiksi Raamatun historiallisiin kertomuksiin ja antiikin ajan historiaan ylipäätään, minkä opetuksesta kouluissa karsitaan yhä enemmän. Niinpä melkein mitkä hyvänsä riittävästi yleisesti miellettyä faktaa sisältävät (mutta tosiasiassa pseudotieteellisesti kokoon kyhätyt) ja jouhevasti kirjoitetut teokset vastaanotetaan haltioituneina, niin kuin tapahtui Da Vinci – koodi – ilmiössä. Ja silloin kun tällainen disinformaatio ylittää ns. kriittisen massan eli siitä tulee riittävän julkista, laumasieluinen populaatio  mieltää sen ”totuudeksi”. Tätä inhimillisen käyttätymisen piirrettä propagandistit ovat kautta aikain tienneet käyttää hyväkseen. Modernin informaatioteknologian ja vapaan tiedonvälityksen aikakaudella propagandistinen disinformaatio ei kuitenkaan kykene rakentamaan ideologista kestävyyttä niin kuin entisinä aikoina. Tämä johtuu mm. tehokkaasta ja yhtä laajan julkisuuden nopeasti saavuttavasta konventionaalisen informaation vastaiskusta. Toisin sanoen, disinformaatio voidaan hyvinkin lyhyessä ajassa etevin ja tieteellisin perustein kumota. Da Vinci – koodi – ilmiössä on tapahtunut juuri näin.

Olen voinut havaita, että historiallisten väärennösten tutkijaan suhtaudutaan - varsinkin tieteellisissä piireissä - hieman kuin rikospoliisiin tai pyöveliin. Toisin sanoen, hänen roolikseen mielletään väärintekijöiden etsintä ja pölkylle asettaminen. Mitä kriittisemmin sen parempi:  ja näin ollen myös ”tieteellisempi”. Tämä suhtautumistapa on yleistyvä ja sillä on mediaseksikkyyttä. Ja yleisö voi reagoida armottomasti kuin keskiaikainen joukkosuggestoitu rahvas seuratessaan hirttäjäisiä. Kun näin ajatellaan, unohdetaan monta tutkimusteknisesti olennaista seikkaa. Ensinnäkin historiallisten väärennösten tutkija on ennen muuta historioitsija, jonka tulee tarkastella neutraalisti kaikkia menneisyyden dokumentteja. Ulkoinen lähdekritiikki useimmiten jo paljastaa, onko kyseessä aito ”teksti” vaiko väärennös. Mikäli kyse on väärennöksestä, ei tutkija viskaa sitä nurkkaan, vaan ryhtyy työhönsä jopa entistä kiinostuneempana, saadakseen mm. selvitetyksi mitä tarkoitusta palvelemaan se tehtiin. Toinen puoli väärennösten tutkimuksesta koskee tapauksia, joiden aitous ei välttämättä olekaan selvinnyt ulkoisen lähdekritiikin seulassa, vaan ne on jouduttu kategorisoimaan mystisten ja selvittämättömien tapausten joukkoon. Tutkimusmenetelmien kehittyessä useimmat näistä on sittemmin kyetty nimeämään joko aidoiksi tai väärennöksiksi. Hämmästyttävää vain, että yllättävän moni näistä selvittämättömistä mysteereistä saa autenttisuusleiman vastoin skeptisen kritiikin kaikkia odotuksia. Tällaisten tapausten kohdalla tutkijan työkalut poraavat ”dokumenttia” aivan samalla tavalla kuin jos kyseessä olisi väärennös. Erona jälkimmäiseen on kuitenkin se, että aidon materiaalin harmoninen substanssi reagoi tähän työstöön täysin päinvastoin kuin jos kyse on epäharmonisesta väärennöksestä. Se alkaakin ”soida kauniisti” tieteellisten instrumenttien käsittelyssä, koska aksioomat resonoivat harmoniassa testien ja sisään syötettyjen tosiasioiden kanssa. 

Viittaisin alussa tapausten tapaukseen, jossa käytännöllisesti katsoen kaikki ajateltavissa olevat tieteelliset menetelmät ovat olleet valjastettuna ratkaistakseen kysymyksen siitä, onko kyseessä aito ”teksti ja artefakti” vaiko väärennös. Kyse on tietenkin Torinon käärinliinasta. Yksikään toinen tutkimuskohde ei ole nostanut yhtä intohimoisia tunteita kuin tämä Jeesuksen hautaliinaksi väitetty esine on tehnyt. Muutamien viime vuosien aikainen tutkimus on voinut kaikin tieteellisten kriteerien nojalla varmentaa, ettei Torinon käärinliina voi olla väärennös millään ajateltavissa olevilla menetelmillä. Useimpien skeptikoidenkin on täytynyt tunnustaa tämä ”aitous”, vaikkakin  varauksella: se ei kuitenkaan ole Jeesus Nasaretilaisen hautaliina. Kaikki jotka paneutuvat siihen monitieteelliseen ja määrällisesti nykyisin jo mittaamattomaan aineistoon mitä Torinon käärinliinasta on saatavilla, ovat pakotetut objektiivisten ns. kovien tieteiden tulosten nojalla katsomaan kirjaimellisesti ”silmästä silmään” tätä vanhan hautaliinan merkillistä vainajahahmoa ja sen todistusta niin, että vain yksi vaihtoehto jää jäljelle: siinä on itsensä Jeesuksen jälkeen jättämä passio - todistus, ja juuri sellaisena miksi sitä on aina sanottu. Kaikista muista tapauksista poiketen näitä tieteellisiä todisteita, ja jotka ovat harmoniassa evankeliumien kertomusten kanssa, ei vain tahdota hyväksyä. Muilla tieteen foorumeilla tämänkaltainen tosiasioiden kieltäminen tulkittaisiin vähäjärkiseksi fanatismiksi. Toisaalta tämä on juuri sellainen tapaus, jonka laajalle ulottuva emotionaalinen arsenaali on niin jättiläismäinen, että varma todistus siitä joko aitona tai väärennöksenä vaatii pitkän ajan tullakseen hyväksyntyksi niin eri asiantuntijapiirien kuin suuren yleisönkin joukossa. Siteeraan lopuksi Yves Delagen sanoja hänen pidettyään esitelmätilaisuus Ranskan tiedeakatemiassa vuonna 1902. Yves Delage oli vertailevan anatomian professori ja agnostikko, joka kiinnostui Torinon käärinliinasta sen jälkeen kun siitä oli otettu ensimmäiset valokuvat vuonna 1898. Pitkällisten tutkimusten myötä, joissa hän kiinnitti asiantuntemuksensa nojalla erityistä huomiota vainajahahmon anatomiaan, hän tuli vakuuttuneeksi sen aitoudesta. Näistä havainnoistaan hän piti pitkän luennon, joka järkytti suurinta osaa paikalla olevia akateemikkoja sekä hänen kollegoitaan. Delage erotettiin sanojensa vuoksi akatemiasta ja hän sai aiheen kirjoittaa:

” Jos Kristuksen sijasta olisi kyse sellaisista henkilöistä kuten Sargon, Akilleus tai vaikkapa joku faaraoista, kukaan ei olisi saanut päähänsä esittää mitään vastalauseita - - Olen ollut uskollinen tieteellisen totuuden hengelle käsitellessäni tätä asiaa, etsien ainoastaan totuudellisuutta, vähimmässäkään määrin piittaamatta siitä, josko se voisi heilauttaa jotakuta uskonnollista intressipiiriä – - Tunnistan Kristuksen historialliseksi henkilöksi, enkä näe mitään syytä miksi kenenkään pitäisi olla niin tuohtunut siitä, että jossakin on olemassa fyysisiä jälkiä hänen maallisesta elämästään.”

Kirjallisuutta

Bugge, Lars: Parhaat salaliittoteoriat. Bazar 2006.

Farrer, J.A.: Literary Forgeries. Longmans, Green, and Co. 1907.

Feder, Kenneth: Frauds, Myths, and Mysteries. Mayfield Publishing Company 1990.

Gordon, Stuart: Suuri huijausten kirja. Euroword 1999.

Hiltunen, Juha: Päällikkö Seattle, hänen aikansa ja puheensa: aitouskysymysten kriittistä tarkastelua. Omakustanne 1991.

Hiltunen, Juha: Pyhitetyt valheet. Hallitsija, propaganda ja kronologia Mesoamerikassa. Pro – gradu. Helsingin yliopisto 1993.

Hiltunen, Juha: Ancient Kings of Peru. The Reliability of the Chronicle of Fernando de Montesinos.  SHS 1999.

Hiltunen, Juha: Valokuva Jeesuksesta? Torinon käärinliina tieteen, historian ja Uuden Testamentin valossa. Kirjapaja 2009.

Lauerma, Hannu: Huijaus. Duodecim 2008.

McDougall, Curtis: Hoaxes. Dover Publications, Inc. 1958.

Museum of Hoaxes. Internet forum: www.museumofhoaxes.com/hoax/archive/display/category/

Sarsila, Juhani: Historian väärennöksiä ja väärentämisen historiaa. Otava 1988.

Sifakis, Carl: Hoaxes & Scams. Facts On File 1993.

Thornton, Willis: History: Fact & Fable. Dorset Press 1992.

Turunen, Ari: Tosi on! Valheen, vääristelyn ja vilpin historiaa. WSOY 2005.